Ensimmäinen kerros

Rungon valmistuttua piti päättää, miten jatkamme. Järkevin idea oli tehdä kahden pylväskiven väliset reunukset ja täyttää väli epämääräisillä lohkareilla ja pikkukivillä. Tuumasta toimeen siis! Olosuhteiden pakosta tuli tehtyä kyllä saman tien toistakin väliä, kun kiviaidan rakentaminen on melkoista palapeliä. Kivi menee tuohon kuin valettu, mutta tuossa se keikkuu ja pyörii. Olimme lukeneet kokeneempien vihjeitä siitä, että aitaan ei saa jäädä lumen ja jään mentäviä rakoja, sillä lämpölaajeneminen hajottaa aidan helposti. Tiiviys oli siis tavoite numero yksi. Sivujen suorat linjat heti toisena, sillä aidasta oli tarkoitus saada kaunis, onhan se pihaan tullessa melkein ensimmäinen, minkä tulija näkee.

Aika pian kävi selväksi, että reunakivien tulee olla ISOJA. Ja että aitaa kannattaa tehdä vain niin kauan kuin ihan varmasti jaksaa, loukkaantumisriski kasvaa eksponentiaalisesti voimien huvetessa. Lisäksi sitä ei millään tajua, miten kipeä voi seuraavana päivänä olla, jos neljäkin tuntia kantaa/vierittää/lajittelee kiviä. Isoilla reunakivillä varmistetaan se, että kivien paino riittää pitämään ne paikoillaan. Lisäksi iso kivi menee "aidan sisälle" ja tukevoittaa aitaa merkittävästi. Aidanhan tulee kestää talon lasten ylikiipeämiset ja muut ilman, että tarvitsee pelätä sen sortuvan päälle.

Kun reunakivet saatiin paikalleen, alkoi ensimmäisen kerroksen täyttäminen. Ensin ajattelimme täyttää vain pikkukivillä, mutta totesimme melko pian, ettei aita ole siten tukeva eikä pienet kivet - vaikka niitä paljon onkin - riitä mitenkään koko aitaan, onhan sillä pituutta liki 15 metriä ja korkeuttakin metrin verran valmiina. Isot pylväskivet ja reunakivet auttavat toki täyttämään kuutioita ihan mukavasti, mutta silti täyttöä jää todella runsaasti. Keksimme myös sen, että isoilla reunasta toiseen yltävillä kivillä saamme aikaiseksi "katkoja", jotka vähentävät veden ja jään liikevoimaa.

Tässä vaiheessa arvosti sitä, että kiviä oli valmiiksi lajiteltuna aidan vieressä iso kasa. Siitä oli helppo heitellä täyttökiviä paikoilleen ilman edestakaisin ravaamista. Yksi yllätyskin tuli vastaan, työkaverin nostaessa kiveä jotain liikahti kasassa. Säikähdyksestä toivuttuamme totesimme, että Saku Sammakkohan se siellä vietti hellepäivää kivipaaden alla. Annoimme Sakun olla rauhassa ja siirryimme toiseen kohtaan mylläämään. Myöhemmin olemme tavanneet useamman sisiliskon vilistämässä kivikossa ja nyt toivommekin, että ainakin joku näistä eläimistä löytäisi kiviaidasta itselleen sopivan piilopaikan - niin tiivistä kun aidasta ei saa millään, ettei siellä olisi kolon koloa missään.

Saku